Tyhmyyttä vastaan (itse jumalatkin taistelevat turhaan)

Joskus aikuinen mies voi olla niin tyhmä että oksettaa.

Olen nyt viikon urheasti syönyt, kulkenut suoraan päin syvintä helvettiä ja sitä mitä 15 vuotta olen eniten pelännyt... ja sitten mies tulee uimasta ja kertoo naureskellen nähneensä naispuolisen tuttavamme, jonka "ei todellakaan pitäisi käyttää bikineitä." (Ja tämä tuttava ei edes ole mikään läski, vaan aivan normaali ellei jopa jokseenkin hoikka.) Siis haloo: ei kahta viikkoakaan siitä kun tunnustin hänelle että minulla on syömishäiriö, ja sitten hän menee ja sanoo jotain niin totaalisen tyhmää! Tällaista on sattunut ennenkin, joka kerta se on laukaissut aggressiivisen "kuihdutuslaarin" jossa eletään viikko lähes pelkillä porkkanoilla ja ruisleivällä, jossa on pari suolakurkkua päällä... ja voi pee kun olisi helppoa lähteä samaan syöksykierteeseen taas kerran... mutta enpäs ruvennutkaan! Vaan avasin suuni ja puhuin... sanoin suoraan kuinka paniikkiin hänen puheistaan jouduin, kuinka paljon pelkään että minusta tulee lihava lehmä eikä hän rakasta minua enää. Kävi ilmi ettei hän viimeksi ollut ymmärtänyt kuinka vakavasta asiasta on kysymys ja miten sairas olen... meillä oli loppujen lopuksi oikein hyvä keskustelu. Kerroin jopa porkkanoista! Hän olikin ihmetellyt, miten joku voi "pitää porkkanoista niin paljon", että syö puolen kilon pussillisen päivässä... Nyt olen siis menettänyt senkin salaisen laihtumisaseeni; enää en voi paeta porkkanoihin, tyrmätä näläntunnetta niillä ja nauttia petollisesta onnentunteesta, kun luuranko tulee yhä näkyvämmin esiin. Sovimme että enää ei porkkanoita tähän taloon osteta. Kaksi kolmasosaa minusta on hysterian vallassa: hirveää, ei porkkanoita! Mutta se kolmas kolmannes riemuitsee - se joka on päättänyt parantua. Olen siis riisunut porkkanapanssarin, seison alasti muutoksen tuulessa, palelen ja pelkään. Ja hyvä niin, tai parempi ainakin kuin tämä vanha helvetti. Tahdonvoima, se sama joka sai minut laihtumaan, on nyt käännetty ympäri ja valjastettu parempaan käyttöön: Jumankauta tähän typeryyteen tulee nyt loppu!

Siinä maha missä painitaan (vol.1)

Crystal kyseli, miten ja miksi aikoinaan sairastuin. Hyvä kysymys! Niin hyvä, että perustan sitä varten oman kategorian (Luuranko kaapissa) jossa koetan selvittää niin Crystalille kuin itsellenikin, miksi ja miten kaikki oikein kävi...

Toisin kuin useimmilla, minun syömishäiriöni ei alkanut teininä vaan myöhemmin - lapsena olin laiha, murrosiässä en enää mutta se ei minua haitannut. En muista murehtineeni painoani juuri koskaan - söin mitä sattuu ja mieli teki, eikä paljon puristanut vaikka se minusta myös näkyi. Lihava en ollut, pikemminkin hoikka paitsi että peppu vähän hyllyi sekä tietysti maha. (Meidän suvun naisten ruumiinrakenne... *huoh*) Toisaalta itsetuntoni oli muista syistä huono, koin olevani ruma ja olin aivan varma etten ikinä pääsisi naimisiin, olinhan ruma. Siitä huolimatta olin jokseenkin onnellinen: pärjäsin koulussa, minulla oli ystäviä ja olin vakaasti päättänyt pelastaa maailman heti kunhan pääsen koulusta ja "oikea elämä" alkaa.

Ja niinhän se koulu sitten ajallansa loppuikin. Kirjoitin ällän paperit jonka kunniaksi alati säästäväiset vanhempani päättivät kerrankin törsätä "turhuuteen" ja teettää minulle mittatilaustyönä kauniin puvun lakkiaisiin. Se oli suurta! Siis minä joka olin niin ruma ja joka koko ikänsä oli kulkenut kierrätyskamoissa, sai ikioman ihanan puvun! Unelmien täyttymys!!! Niin minä luulin... ylpeys käy lankeemuksen edellä... nimittäin, uutta pukua sovittaessani huomasin vääjäämättömän seikan: olin muuten mekossani oikein mukavan näköinen, melkeinpä nätti, mutta mahani pömpötti. Sehän oli korjattava, varsinkin kun viiden ällän ylioppilaana olisin huomion keskipiste. Siis tuumasta toimeen: aloitin lenkkeilyn, kevensin ruokavaliota, ja lakkiaisissa koreilin kuin koreilinkin muutamaa kiloa kevyempänä versiona. Maha tosin pömpötti vieläkin, mutta sehän olisi pikaisesti hoidettu. Muutama kilo vielä, niin maha katoaisi ja kaikki olisi hyvin. Once again: Niin minä luulin... (Jatkoa seuraa.)

Sielun vampyyrit

Paulo Coelho kirjoittaa: We have survived all these millennia because we could eat. And nowadays this seems to have turned into a curse. Eli että olemme selvinneet kaikki nämä vuosituhannet, koska olemme syöneet - ja nyt yhtäkkiä syöminen onkin väärin. Niinpä! Suomessakin vielä sata vuotta sitten virvottiin talonväki toivomalla isännälle ikä pitkä ja emännälle perä leviä. Nykyaikana moinen virpoja tuskin saisi muuta palkkaa kuin selkäsaunan hävyttömyydestä…

Mutta Coelhon puheissa on vissi perä: Miksi luonnollisesta syömisen tarpeesta on tehty heikkouden ja huonommuuden tunnusmerkki? Enää ei tietenkään tarvitse varastoida ruokaa kehoon niin kuin entisinä aikoina, mutta miksi saa bonuspisteitä jos ei ole vararasvaa lainkaan? ”Jenkkakahvathan” ovat luonnon oma vakuutus vaikeitten aikojen varalle. Kuka keksi että ihmisen pitäisi olla mahdollisimman laiha? Coelho vastaa: the vampires of the soul, sielun vampyyrit jotka nauttivat imiessään ihmisestä kirjaimellisesti viimeisetkin mehut heidän käydessään toivotonta taistelua aikaa ja itseään vastaan. Coelhon mukaan se on paitsi turhaa, myös huorinteko ihmisyyttä kohtaan: We devote a great deal of our concentration trying to stop time, when we ought to be celebrating the miracle of living in this world. Instead of wondering how to live better, we are obsessed with how much we weigh.

Autsch – osui ja upposi. Minut on siis imetty kuiviin ja ahdistettu nurkkaan kaloreita laskemaan. Mutta minkäs minä sille voin? Missä myydään sellaista Raidia, joka karkottaa vampyyrit sielusta? Coelho, se mokoma, ei tietenkään päästä niin helpolla... Instead of artificially burning those calories, we should try to turn them into the energy we need to fight for our dreams. Tuon kun muistaisi. Tai edes sen, mistä ylipäätään haaveilen jos äärimmäistä laihuutta ei lasketa. Siinäpä savottaa: mitä minä tahdon? Kerron vastauksen, jos ja kun saan sen selville. Vaikka saattaa olla niinkin, että vastauksen löytämistä tärkeämpää on löytää oikeat kysymykset. Joista puheenollen, perheellä on yksi: äitiiii! Mitä tänään syödään?

Äiti kävi lääkärissä

Nyt se on sitten tehty: se on sanottu ääneen! Vielä kaksi viikkoa sitten olin varma että tämä on salaisuus jonka vien mukanani hautaan – ja tänään löysin itseni lääkärin vastaanotolta kertomassa jos en nyt kaikkea niin tarpeeksi kumminkin…
Aamulla ennen lähtöä olin kuin se kuuluisa persiiseen ammuttu karhu, huusin muksuille ja miehen kanssa kehitin riidan tyhjästä – ja kun olisi pitänyt lähteä, vedin takin pois päältä, istuin tuoliin ja ilmoitin kuin uhmaikäinen, että minähän en mene. Mies heitti minua lippalakilla, ja se toimi: poistuin ovet paukkuen ja menin, joskin vakaasti päättäneenä että kostaisin olemalla kertomatta mitään. Puhuisin vain stressistä ja ruokahalun puutteesta, mutta mitään muuta en mainitsisi, ja jos kysyttäisiin niin missään nimessä en myöntäisi mitään. Jos olisin päässyt heti sisälle, en varmaan olisikaan ehtinyt muuttaa mieltäni, mutta lääkäri oli yli puoli tuntia aikataulusta myöhässä , ja kun minut lopulta kutsuttiin, en ollut itsekään varma kumpi oli voitolla, järki vai tunteet… Onneksi lääkäri oli nainen ja vieläpä nuori, ja ennen kaikkea ammattitaitoinen: hän osasi lukea rivien välistä sinne varovasti piilottamani vihjeet, ja kysyi lopulta suoraan niin luontevasti, että sain vastatuksi ”kyllä”. Nyt minulla on lähete psykiatriselle puolelle, odotan puhelua sieltä. Iltapäivällä kävin vielä kirjastossa, löysin koko tukun kirjoja joista joko on jotain hyötyä tai sitten ei. Mutta kokeiluhan ei mitään maksa… siunattu lippalakki! Nyt tuntuu siltä että ehkä tästä joskus vielä parannutaan. Pelottaa tietenkin niin penteleesti... mutta enää ei ainakaan tarvitse taistella yksin.

Paskasta nousee kukkanen?

Opiskeluaikoina eli joskus vuonna eaa. (=ennen anoreksian alkua) osallistuin ratkaisukeskeisen työskentelyn kurssille. Siellä opimme mm. että pyrkiessään asettamaansa päämäärään kannattaa luoda mielikuva tilanteesta, jolloin on saavuttanut tavoitteensa. Siis niinkuin katsoisi kaukoputkella hetkeen, jolloin unelma on muuttunut todeksi: mitä ajattelen, miten toimin, miltä minusta tuntuu? Mitä konkreettisempi mielikuva, sen parempi. No perkele, menipä helpoksi! Kun siis olen tervehtynyt, minusta tuntuu jokseenkin tältä:

(Paitsi että my hard luck bones varmaan räksähtäisivät haurauttaan poikki jos niistä koittaisi onnenamuletteja kaivertaa... mutta ainakin niistä voisi keittää hyvää luuliimaa... nimim. minäkö makaaberi? Vain kuolleen ruumiini yli...)

Häpeä ja roskapussi

Onpas höhlää... mies ja tytär ovat poissa kintuista tänään, keittiö on yksin minun ja olen saanut leipoa ja kokata kerrankin juuri sitä mitä lystään. Olin tohkeissani: vihdoin pääsen kokeilemaan sitä rasvatonta piirakkapohjaa, josta olen haaveillut pitkään. Leivoin myös leipää ja sämpylää. On ihanaa kokeilla uutta, kun ei tarvitse pelätä epäonnistumista: jos menee pieleen niin heittää vain tyynesti menemään - siitäkin saa jonkinlaista tyydytystä, kun nakkoo ruokia roskiin. Ja ennenkaikkea ei tartte hävetä, kestää sitä nöyryytystä mikä tulee jos toinen näkee että en olekaan täydellinen, en osaa, en pysty. Vaikka se toinen olisi oma perheenjäsen, se jonka kanssa on sovittu että vastamäissä myös... miksi minun on niin vaikeata luottaa? Miksi minun aina pitää hävetä niin paljon? Vai pitääkö minun? Miehen mielestä ei tarvitse, mutta mistä se sen tietää, eihän se näe kuinka rumaa on siellä missä minun mieleni harhaa. Saastainen, saastainen, saastainen. Minä olen siihen niin helvetin kyllästynyt. Minä en jaksa enää jaksaa, en viitsi enää viitsiä. Minä haluan olla vaan, täysi nolla vaikka, kunhan ei enää tarvitse leikkiä niin perkeleen hyvää. Miten se Dostojevski sanoikaan... "ja ennen kaikkea älkää hävetkö niin kauheasti, sillä siitä juuri kaikki johtuukin." Tule tänne Dostojevski, vie minun sieluni ulos pimeydestä tai vie ainakin roskapussi, se jossa on ne epäonnistuneet ruuat.

Mutta niistä ruuistahan minun piti ruikuttaa. Eivät ne edes kunnolla epäonnistuneet, niin että voisi heittää koko homman lekkeriksi ja saada kunnon naurut. Niitten synti on paljon pahempi: keskinkertaisuus! Eli siis se että ne vain eivät maistu juuri miltään, eivät niin taivaallisille ainakaan kuin niiden fantasioissani piti. Sekin on ongelma: kun vihdoin sallii itsellensä ruokaa ja jopa herkkuja niin sen pitäisikin sitten olla ihan überhyvää. Odotukset on niin korkealla että eihän sellaiseen minun kokkaustaidolla kyetä, budjetista nyt puhumattakaan. Ja sitten petytään, plus että taas on lisää syytä halveksia itseään ja Hävetä. Saastainen. Voi rakas Fedja-setä! Tulisit nyt jo, ottaisit syliin ja silittäisit! Ehkä jopa tulisin vastaan...

P.S. Naurusta enemmän tuonnempana. Sillä taistelussa häpeää vastaan ei kukaan ole uskollisempi taistelutoveri kuin hävytön, röyhkeä, hullunlailla tuulta vasten raikuva nauru...

Jollei lehmällä vatsa murise...

On taas nälkä. Mutta hirvittää syödä, kun olen jo ylittänyt kiintiön tänään. Tyttö on tississä kiinni kuin erikeeperillä. Nälkä tietysti hänelläkin... harmittaa kun maito ei riitä. Ja niinkuin minä mielelläni täysimettäisin. Syyllisyys on laihan lehmän ammattitauti. *Sanoi hän ja lähti vastiketta lämmittämään*

Loppuelämäni ensimmäinen päivä?

Eilen katsoin ensimmäistä kertaa totuutta kasvoista kasvoihin - ja ne olivat rumat: riutuneet piirteet, törröttävät poskipäät, kuminauhoiksi kuihtuneet huulet, nahkea nahka ja ilmeettömät silmät, silloinkin kun kuminauhoja kiristää hymy. Painoni tänään on 41,9 kiloa, pituutta 162 cm. Ei paha, sanoisi moni syömishäiriön kokenut; hui kauhia kun sinä olet laihtunut, sanovat ne jotka minua rakastavat. Tämä blogi on siksi että paranisin, jos en itseni tähden niin heidän. He ansaitsevat sen, että paranen... niin ja ehkä myös minä.