Jouluruokaa tarjoo kunnon väki

Olen paranemaan päin. Joulu on perinteisesti ollut minulle yhtä suurta ahdistusta, nyt olen nauttinut perheestä ja herkutellut. Välillä tunnen itseni tynnyriksi, mutta en anna sen ahdistaa, olen vain ja kuuntelen: tältä siis tynnyreistä tuntuu olla olemassa. Ja vähitellen tynnyrimäisyys laantuu, tai sitten alkaa naurattaa mikä on ihan yhtä hyvä ellei parempi vaihtoehto. Se tässä paranemisessa parasta kai onkin: huumorintajuni palailee pätkittäin! Osaan taas nauraa, välillä jopa itselleni ilman että teeskentelen. Ja joulupukki toi perhelle kaikkea ihanaa sekä minulle kirjan, jonka takakannen motto puhutteli... "älkää antako kenenkään lähteä luotanne murheellisin mielin". Aika minunkin keskittyä oikeisiin asioihin, sellaisiin millä on merkitystä muillekin kuin minulle. Kuten vaikkapa siihen kuinka lasten silmät loistavat kun Äiti leikkii heidän kanssaan, ja on kerrankin läsnä ihan oikeasti eikä päässälaske päivän kaloreita...
Tämä on ollut ihana joulu!

Uusi päivä (kaiken muuttaa voi voi voi!)

Onko tämä tottakaan: tein perheelle kakun, oikean rasvapommin - ja söin sitä itse! Se oli hyvää. Eikä tullut edes "natten efter"-morkkista, päinvastoin olin onnellinen. Ja ylpeä itsestäni: alan vapautua vanhasta! Olo on vähän kuin kuoriutuvalla perhosella; miten ihanalta siitäkin mahtaa tuntua, kun kuori vihdoin murtuu... Se luulee varmasti ensin kuolevansa, mutta huomaakin sitten ettei kuollutkaan, vaan että on päässyt puristavasta pimeästä kotilostaan ulos vapauteen ja valoon. (Lienee melko symbolista, että lapsuuden lempikirjani oli Pikku toukka paksulainen. Rakastin viimeistä aukeamaa, jossa rumasta toukasta oli tullut kaunis ja ihana perhonen. Enpä onneksi arvannut, miten tuskaisa erämaataival on rämmittävä, ennenkuin näin pitkälle päästään.)

Mörkö se lähti piiriin...

Caroline Myss sanoo hienosti: "Sinä kohtaat nyt itsessäsi sen osan, joka on aina saanut sinut tuntemaan itsesi lyödyksi ja pelokkaaksi, ja sairaus on vain keino kohdata tämä mörkö." Minun mörköni on Kontrollin menetys: siitä seuraa Häpeä, ja kaikki saavat tietää miten Saastainen olen...
Tätä valhetta vastaan olemme nyt taistelleet pienin suurin askelin, ja välillä myös taannun: kerran kävin salaisesti ostamassa porkkanoita, söin niitä kun Mies kävi suihkussa ja tupakalla. Nyt porkkanat ovat taas loppuneet. Kävin tänään kaupassa, pysähdyin porkkanahyllyn kohdalla ja kävelin sitten kättäni ojentamatta ohi. Hyvä minä! Sen kunniaksi "palkitsin itseni" puolellatoista suklaakeksillä -vaikka palkitsemisesta tuskin voi puhua... lähinnä tuntuu rangaistukselta, kun joutuu pakottamaan itsensä syömään jotain niin vaarallista: kaloripommi! Bäng: nyt tämä kuolis. Mutta enpäs kuollutkaan, vaan söin lisäksi vähän italiansalaattia (ollut kiellettyjen listalla kauan, sillä siinä on majoneesia) sekä kokonaisen munan - en vain valkuaista, vaan keltuaisen kanssa. En edes muistanut, miltä keltuainen maistuu. Muistelin sen olevan pahaa, mutta se olikin tosi hyvää.

Tänään oli ohjelmassa muutakin "kivaa": meillä oli taas perheneuvolaistunto. Kerroimme että olemme antaneet pimeälle minälleni, sille joka haluaa minun laihtuvan, nimen Julmuri-Jalmari. Terapeutin mielestä se on hyvä idea. Tosin hänen mielestään kaikki on niin kamalan hienoa ja loistavaa, olemme niin taitavia ja pärjäämme niin hirveän hyvin. Vähempikin kehuminen riittäisi, ehkä se silloin tuntuisi vilpittömämmältä. Vaikka ei kait siinä, kivaahan se on kun kehutaan. Ja kai se on osittain tottakin: me edistymme. Tämän hyvän vireen kun saisi säilymään. Helpommin sanottu kuin tehty... tunnen itseni: häilyväinen olen, nyt menee hyvin mutta huomenna voin jo taas hiipiä porkkanahyllylle. Psykoterapiaan pääsemistä odotan kovasti. Mutta siihen menee aikaa: ensin tarvitaan virallinen diagnoosi ja lääkärinlausunto, siitä vähintään kolme kuukautta ellei enemmänkin. Höhlempi homma. Onneksi on kirjasto ja internetti. Ja Caroline Myss: "Näin sinun on tarkoitus elää, koska se saa sinut haluamaan elää - vahvistuminen saa sinut tuntemaan, että voit saada aikaan mitä tahansa." Melkein pelottaa ajatella, että vielä joskus herään aamulla ilman pelkoa ja pitkää listaa siitä, mitä ja milloin tänään saan syödä: että olisin vain, antaisin Elämän tapahtua enkä pelkäisi niin kauheasti että kaikki menee pieleen jos hetkeksikin hellitän. Ja elämänhalu? Siitä on niin kauan, etten edes kunnolla muista miltä tuntuu kun rakastaa elämää... (Ehkä pikkuisen siltä kuin kananmunankeltuaista söisi?)

Jumalainen näytelmä (for ladies only)

Olen ihastunut Lisa Huntin (!copywright!) jumalattariin. Aika mielenkiintoista, että kautta historian sen aamuhämäristä asti kulttuurit kaikkialla ovat uskoneet ja luottaneet naisjumaliin siinä missä – ja jopa enemmän kuin – miehiin. ( Jumalattaria on ollut kai helpompi lähestyä kuin pitkin poikin mytologian maita ja mantuja sotimassa ja siementämässä hilluvia miesjumalia… ) Ja muutenkin jumalattarissa on jumankauta enemmän munaa! Tässä esimerkiksi kreikkalaisten ylijumalatar Hera:

Tämä rouva taas on huilun ja auran keksijä, sodan- ja viisaudenjumalatar Athena:

Tältä näyttää Kaaoksen Tytär, maaäiti Gaia:

Ja tässä on kelttiläinen kodinjumalatar Danu:

She-who-hears-the-weeping-of the world, armon ja myötätunnon jumalatar Kuan Yin:

Meksikolainen muutoksen ja rakkauden jumalatar Xochiquetzal auttaa kaikkia niitä, jotka uskaltavat perhosen lailla luopua tutusta ja turvallisesta elämästään voidakseen syntyä uuteen.

Egyptiläinen taivaanjumalatar Nut ei epäröi tanssia alasti... ja hyvä niin, sillä tämä tanssi valaisee maailman yötä.

Näitä naisia minä ihailen. He ovat juuri sellaisia jollaiseksi itsekin toivoisin tulevani: viisaita, rohkeita, lempeitä muttei mitään nössöjä... naisellisia, sensuelleja , seksikkäitä. Katselin näitä koko yön ja olin kuin puulla päähän lyöty: tätä kaikkea voin minäkin olla - ja kaiken itseluodun sonnan alla oikeasti olenkin - ihan vain siksi, että olen nainen. Kyllä olen hyvään seuraan päässyt! (Ja huomasitteko muuten, että yksikään näistä ihanista naisista ei ole mikään kukkakeppi?)