perjantai 26. joulukuuta 2008

Jouluruokaa tarjoo kunnon väki

Olen paranemaan päin. Joulu on perinteisesti ollut minulle yhtä suurta ahdistusta, nyt olen nauttinut perheestä ja herkutellut. Välillä tunnen itseni tynnyriksi, mutta en anna sen ahdistaa, olen vain ja kuuntelen: tältä siis tynnyreistä tuntuu olla olemassa. Ja vähitellen tynnyrimäisyys laantuu, tai sitten alkaa naurattaa mikä on ihan yhtä hyvä ellei parempi vaihtoehto. Se tässä paranemisessa parasta kai onkin: huumorintajuni palailee pätkittäin! Osaan taas nauraa, välillä jopa itselleni ilman että teeskentelen. Ja joulupukki toi perhelle kaikkea ihanaa sekä minulle kirjan, jonka takakannen motto puhutteli... "älkää antako kenenkään lähteä luotanne murheellisin mielin". Aika minunkin keskittyä oikeisiin asioihin, sellaisiin millä on merkitystä muillekin kuin minulle. Kuten vaikkapa siihen kuinka lasten silmät loistavat kun Äiti leikkii heidän kanssaan, ja on kerrankin läsnä ihan oikeasti eikä päässälaske päivän kaloreita...
Tämä on ollut ihana joulu!

keskiviikko 10. joulukuuta 2008

Uusi päivä (kaiken muuttaa voi voi voi!)

Onko tämä tottakaan: tein perheelle kakun, oikean rasvapommin - ja söin sitä itse! Se oli hyvää. Eikä tullut edes "natten efter"-morkkista, päinvastoin olin onnellinen. Ja ylpeä itsestäni: alan vapautua vanhasta! Olo on vähän kuin kuoriutuvalla perhosella; miten ihanalta siitäkin mahtaa tuntua, kun kuori vihdoin murtuu... Se luulee varmasti ensin kuolevansa, mutta huomaakin sitten ettei kuollutkaan, vaan että on päässyt puristavasta pimeästä kotilostaan ulos vapauteen ja valoon. (Lienee melko symbolista, että lapsuuden lempikirjani oli Pikku toukka paksulainen. Rakastin viimeistä aukeamaa, jossa rumasta toukasta oli tullut kaunis ja ihana perhonen. Enpä onneksi arvannut, miten tuskaisa erämaataival on rämmittävä, ennenkuin näin pitkälle päästään.)

keskiviikko 3. joulukuuta 2008

Mörkö se lähti piiriin...

Caroline Myss sanoo hienosti: "Sinä kohtaat nyt itsessäsi sen osan, joka on aina saanut sinut tuntemaan itsesi lyödyksi ja pelokkaaksi, ja sairaus on vain keino kohdata tämä mörkö." Minun mörköni on Kontrollin menetys: siitä seuraa Häpeä, ja kaikki saavat tietää miten Saastainen olen...
Tätä valhetta vastaan olemme nyt taistelleet pienin suurin askelin, ja välillä myös taannun: kerran kävin salaisesti ostamassa porkkanoita, söin niitä kun Mies kävi suihkussa ja tupakalla. Nyt porkkanat ovat taas loppuneet. Kävin tänään kaupassa, pysähdyin porkkanahyllyn kohdalla ja kävelin sitten kättäni ojentamatta ohi. Hyvä minä! Sen kunniaksi "palkitsin itseni" puolellatoista suklaakeksillä -vaikka palkitsemisesta tuskin voi puhua... lähinnä tuntuu rangaistukselta, kun joutuu pakottamaan itsensä syömään jotain niin vaarallista: kaloripommi! Bäng: nyt tämä kuolis. Mutta enpäs kuollutkaan, vaan söin lisäksi vähän italiansalaattia (ollut kiellettyjen listalla kauan, sillä siinä on majoneesia) sekä kokonaisen munan - en vain valkuaista, vaan keltuaisen kanssa. En edes muistanut, miltä keltuainen maistuu. Muistelin sen olevan pahaa, mutta se olikin tosi hyvää.

Tänään oli ohjelmassa muutakin "kivaa": meillä oli taas perheneuvolaistunto. Kerroimme että olemme antaneet pimeälle minälleni, sille joka haluaa minun laihtuvan, nimen Julmuri-Jalmari. Terapeutin mielestä se on hyvä idea. Tosin hänen mielestään kaikki on niin kamalan hienoa ja loistavaa, olemme niin taitavia ja pärjäämme niin hirveän hyvin. Vähempikin kehuminen riittäisi, ehkä se silloin tuntuisi vilpittömämmältä. Vaikka ei kait siinä, kivaahan se on kun kehutaan. Ja kai se on osittain tottakin: me edistymme. Tämän hyvän vireen kun saisi säilymään. Helpommin sanottu kuin tehty... tunnen itseni: häilyväinen olen, nyt menee hyvin mutta huomenna voin jo taas hiipiä porkkanahyllylle. Psykoterapiaan pääsemistä odotan kovasti. Mutta siihen menee aikaa: ensin tarvitaan virallinen diagnoosi ja lääkärinlausunto, siitä vähintään kolme kuukautta ellei enemmänkin. Höhlempi homma. Onneksi on kirjasto ja internetti. Ja Caroline Myss: "Näin sinun on tarkoitus elää, koska se saa sinut haluamaan elää - vahvistuminen saa sinut tuntemaan, että voit saada aikaan mitä tahansa." Melkein pelottaa ajatella, että vielä joskus herään aamulla ilman pelkoa ja pitkää listaa siitä, mitä ja milloin tänään saan syödä: että olisin vain, antaisin Elämän tapahtua enkä pelkäisi niin kauheasti että kaikki menee pieleen jos hetkeksikin hellitän. Ja elämänhalu? Siitä on niin kauan, etten edes kunnolla muista miltä tuntuu kun rakastaa elämää... (Ehkä pikkuisen siltä kuin kananmunankeltuaista söisi?)

Jumalainen näytelmä (for ladies only)

Olen ihastunut Lisa Huntin (!copywright!) jumalattariin. Aika mielenkiintoista, että kautta historian sen aamuhämäristä asti kulttuurit kaikkialla ovat uskoneet ja luottaneet naisjumaliin siinä missä – ja jopa enemmän kuin – miehiin. ( Jumalattaria on ollut kai helpompi lähestyä kuin pitkin poikin mytologian maita ja mantuja sotimassa ja siementämässä hilluvia miesjumalia… ) Ja muutenkin jumalattarissa on jumankauta enemmän munaa! Tässä esimerkiksi kreikkalaisten ylijumalatar Hera:



Tämä rouva taas on huilun ja auran keksijä, sodan- ja viisaudenjumalatar Athena:


Tältä näyttää Kaaoksen Tytär, maaäiti Gaia:


Ja tässä on kelttiläinen kodinjumalatar Danu:

She-who-hears-the-weeping-of the world, armon ja myötätunnon jumalatar Kuan Yin:
Meksikolainen muutoksen ja rakkauden jumalatar Xochiquetzal auttaa kaikkia niitä, jotka uskaltavat perhosen lailla luopua tutusta ja turvallisesta elämästään voidakseen syntyä uuteen.
Egyptiläinen taivaanjumalatar Nut ei epäröi tanssia alasti... ja hyvä niin, sillä tämä tanssi valaisee maailman yötä.


Näitä naisia minä ihailen. He ovat juuri sellaisia jollaiseksi itsekin toivoisin tulevani: viisaita, rohkeita, lempeitä muttei mitään nössöjä... naisellisia, sensuelleja , seksikkäitä. Katselin näitä koko yön ja olin kuin puulla päähän lyöty: tätä kaikkea voin minäkin olla - ja kaiken itseluodun sonnan alla oikeasti olenkin - ihan vain siksi, että olen nainen. Kyllä olen hyvään seuraan päässyt! (Ja huomasitteko muuten, että yksikään näistä ihanista naisista ei ole mikään kukkakeppi?)

sunnuntai 30. marraskuuta 2008

Tyhmyyttä vastaan (itse jumalatkin taistelevat turhaan)

Joskus aikuinen mies voi olla niin tyhmä että oksettaa.

Olen nyt viikon urheasti syönyt, kulkenut suoraan päin syvintä helvettiä ja sitä mitä 15 vuotta olen eniten pelännyt... ja sitten mies tulee uimasta ja kertoo naureskellen nähneensä naispuolisen tuttavamme, jonka "ei todellakaan pitäisi käyttää bikineitä." (Ja tämä tuttava ei edes ole mikään läski, vaan aivan normaali ellei jopa jokseenkin hoikka.) Siis haloo: ei kahta viikkoakaan siitä kun tunnustin hänelle että minulla on syömishäiriö, ja sitten hän menee ja sanoo jotain niin totaalisen tyhmää! Tällaista on sattunut ennenkin, joka kerta se on laukaissut aggressiivisen "kuihdutuslaarin" jossa eletään viikko lähes pelkillä porkkanoilla ja ruisleivällä, jossa on pari suolakurkkua päällä... ja voi pee kun olisi helppoa lähteä samaan syöksykierteeseen taas kerran... mutta enpäs ruvennutkaan! Vaan avasin suuni ja puhuin... sanoin suoraan kuinka paniikkiin hänen puheistaan jouduin, kuinka paljon pelkään että minusta tulee lihava lehmä eikä hän rakasta minua enää. Kävi ilmi ettei hän viimeksi ollut ymmärtänyt kuinka vakavasta asiasta on kysymys ja miten sairas olen... meillä oli loppujen lopuksi oikein hyvä keskustelu. Kerroin jopa porkkanoista! Hän olikin ihmetellyt, miten joku voi "pitää porkkanoista niin paljon", että syö puolen kilon pussillisen päivässä... Nyt olen siis menettänyt senkin salaisen laihtumisaseeni; enää en voi paeta porkkanoihin, tyrmätä näläntunnetta niillä ja nauttia petollisesta onnentunteesta, kun luuranko tulee yhä näkyvämmin esiin. Sovimme että enää ei porkkanoita tähän taloon osteta. Kaksi kolmasosaa minusta on hysterian vallassa: hirveää, ei porkkanoita! Mutta se kolmas kolmannes riemuitsee - se joka on päättänyt parantua. Olen siis riisunut porkkanapanssarin, seison alasti muutoksen tuulessa, palelen ja pelkään. Ja hyvä niin, tai parempi ainakin kuin tämä vanha helvetti. Tahdonvoima, se sama joka sai minut laihtumaan, on nyt käännetty ympäri ja valjastettu parempaan käyttöön: Jumankauta tähän typeryyteen tulee nyt loppu!

perjantai 28. marraskuuta 2008

Siinä maha missä painitaan (vol.1)

Crystal kyseli, miten ja miksi aikoinaan sairastuin. Hyvä kysymys! Niin hyvä, että perustan sitä varten oman kategorian (Luuranko kaapissa) jossa koetan selvittää niin Crystalille kuin itsellenikin, miksi ja miten kaikki oikein kävi...

Toisin kuin useimmilla, minun syömishäiriöni ei alkanut teininä vaan myöhemmin - lapsena olin laiha, murrosiässä en enää mutta se ei minua haitannut. En muista murehtineeni painoani juuri koskaan - söin mitä sattuu ja mieli teki, eikä paljon puristanut vaikka se minusta myös näkyi. Lihava en ollut, pikemminkin hoikka paitsi että peppu vähän hyllyi sekä tietysti maha. (Meidän suvun naisten ruumiinrakenne... *huoh*) Toisaalta itsetuntoni oli muista syistä huono, koin olevani ruma ja olin aivan varma etten ikinä pääsisi naimisiin, olinhan ruma. Siitä huolimatta olin jokseenkin onnellinen: pärjäsin koulussa, minulla oli ystäviä ja olin vakaasti päättänyt pelastaa maailman heti kunhan pääsen koulusta ja "oikea elämä" alkaa.

Ja niinhän se koulu sitten ajallansa loppuikin. Kirjoitin ällän paperit jonka kunniaksi alati säästäväiset vanhempani päättivät kerrankin törsätä "turhuuteen" ja teettää minulle mittatilaustyönä kauniin puvun lakkiaisiin. Se oli suurta! Siis minä joka olin niin ruma ja joka koko ikänsä oli kulkenut kierrätyskamoissa, sai ikioman ihanan puvun! Unelmien täyttymys!!! Niin minä luulin... ylpeys käy lankeemuksen edellä... nimittäin, uutta pukua sovittaessani huomasin vääjäämättömän seikan: olin muuten mekossani oikein mukavan näköinen, melkeinpä nätti, mutta mahani pömpötti. Sehän oli korjattava, varsinkin kun viiden ällän ylioppilaana olisin huomion keskipiste. Siis tuumasta toimeen: aloitin lenkkeilyn, kevensin ruokavaliota, ja lakkiaisissa koreilin kuin koreilinkin muutamaa kiloa kevyempänä versiona. Maha tosin pömpötti vieläkin, mutta sehän olisi pikaisesti hoidettu. Muutama kilo vielä, niin maha katoaisi ja kaikki olisi hyvin. Once again: Niin minä luulin... (Jatkoa seuraa.)

torstai 27. marraskuuta 2008

Sielun vampyyrit

Paulo Coelho kirjoittaa: We have survived all these millennia because we could eat. And nowadays this seems to have turned into a curse. Eli että olemme selvinneet kaikki nämä vuosituhannet, koska olemme syöneet - ja nyt yhtäkkiä syöminen onkin väärin. Niinpä! Suomessakin vielä sata vuotta sitten virvottiin talonväki toivomalla isännälle ikä pitkä ja emännälle perä leviä. Nykyaikana moinen virpoja tuskin saisi muuta palkkaa kuin selkäsaunan hävyttömyydestä…

Mutta Coelhon puheissa on vissi perä: Miksi luonnollisesta syömisen tarpeesta on tehty heikkouden ja huonommuuden tunnusmerkki? Enää ei tietenkään tarvitse varastoida ruokaa kehoon niin kuin entisinä aikoina, mutta miksi saa bonuspisteitä jos ei ole vararasvaa lainkaan? ”Jenkkakahvathan” ovat luonnon oma vakuutus vaikeitten aikojen varalle. Kuka keksi että ihmisen pitäisi olla mahdollisimman laiha? Coelho vastaa: the vampires of the soul, sielun vampyyrit jotka nauttivat imiessään ihmisestä kirjaimellisesti viimeisetkin mehut heidän käydessään toivotonta taistelua aikaa ja itseään vastaan. Coelhon mukaan se on paitsi turhaa, myös huorinteko ihmisyyttä kohtaan: We devote a great deal of our concentration trying to stop time, when we ought to be celebrating the miracle of living in this world. Instead of wondering how to live better, we are obsessed with how much we weigh.

Autsch – osui ja upposi. Minut on siis imetty kuiviin ja ahdistettu nurkkaan kaloreita laskemaan. Mutta minkäs minä sille voin? Missä myydään sellaista Raidia, joka karkottaa vampyyrit sielusta? Coelho, se mokoma, ei tietenkään päästä niin helpolla... Instead of artificially burning those calories, we should try to turn them into the energy we need to fight for our dreams. Tuon kun muistaisi. Tai edes sen, mistä ylipäätään haaveilen jos äärimmäistä laihuutta ei lasketa. Siinäpä savottaa: mitä minä tahdon? Kerron vastauksen, jos ja kun saan sen selville. Vaikka saattaa olla niinkin, että vastauksen löytämistä tärkeämpää on löytää oikeat kysymykset. Joista puheenollen, perheellä on yksi: äitiiii! Mitä tänään syödään?

maanantai 24. marraskuuta 2008

Äiti kävi lääkärissä

Nyt se on sitten tehty: se on sanottu ääneen! Vielä kaksi viikkoa sitten olin varma että tämä on salaisuus jonka vien mukanani hautaan – ja tänään löysin itseni lääkärin vastaanotolta kertomassa jos en nyt kaikkea niin tarpeeksi kumminkin…
Aamulla ennen lähtöä olin kuin se kuuluisa persiiseen ammuttu karhu, huusin muksuille ja miehen kanssa kehitin riidan tyhjästä – ja kun olisi pitänyt lähteä, vedin takin pois päältä, istuin tuoliin ja ilmoitin kuin uhmaikäinen, että minähän en mene. Mies heitti minua lippalakilla, ja se toimi: poistuin ovet paukkuen ja menin, joskin vakaasti päättäneenä että kostaisin olemalla kertomatta mitään. Puhuisin vain stressistä ja ruokahalun puutteesta, mutta mitään muuta en mainitsisi, ja jos kysyttäisiin niin missään nimessä en myöntäisi mitään. Jos olisin päässyt heti sisälle, en varmaan olisikaan ehtinyt muuttaa mieltäni, mutta lääkäri oli yli puoli tuntia aikataulusta myöhässä , ja kun minut lopulta kutsuttiin, en ollut itsekään varma kumpi oli voitolla, järki vai tunteet… Onneksi lääkäri oli nainen ja vieläpä nuori, ja ennen kaikkea ammattitaitoinen: hän osasi lukea rivien välistä sinne varovasti piilottamani vihjeet, ja kysyi lopulta suoraan niin luontevasti, että sain vastatuksi ”kyllä”. Nyt minulla on lähete psykiatriselle puolelle, odotan puhelua sieltä. Iltapäivällä kävin vielä kirjastossa, löysin koko tukun kirjoja joista joko on jotain hyötyä tai sitten ei. Mutta kokeiluhan ei mitään maksa… siunattu lippalakki! Nyt tuntuu siltä että ehkä tästä joskus vielä parannutaan. Pelottaa tietenkin niin penteleesti... mutta enää ei ainakaan tarvitse taistella yksin.