Äiti kävi lääkärissä

Nyt se on sitten tehty: se on sanottu ääneen! Vielä kaksi viikkoa sitten olin varma että tämä on salaisuus jonka vien mukanani hautaan – ja tänään löysin itseni lääkärin vastaanotolta kertomassa jos en nyt kaikkea niin tarpeeksi kumminkin…
Aamulla ennen lähtöä olin kuin se kuuluisa persiiseen ammuttu karhu, huusin muksuille ja miehen kanssa kehitin riidan tyhjästä – ja kun olisi pitänyt lähteä, vedin takin pois päältä, istuin tuoliin ja ilmoitin kuin uhmaikäinen, että minähän en mene. Mies heitti minua lippalakilla, ja se toimi: poistuin ovet paukkuen ja menin, joskin vakaasti päättäneenä että kostaisin olemalla kertomatta mitään. Puhuisin vain stressistä ja ruokahalun puutteesta, mutta mitään muuta en mainitsisi, ja jos kysyttäisiin niin missään nimessä en myöntäisi mitään. Jos olisin päässyt heti sisälle, en varmaan olisikaan ehtinyt muuttaa mieltäni, mutta lääkäri oli yli puoli tuntia aikataulusta myöhässä , ja kun minut lopulta kutsuttiin, en ollut itsekään varma kumpi oli voitolla, järki vai tunteet… Onneksi lääkäri oli nainen ja vieläpä nuori, ja ennen kaikkea ammattitaitoinen: hän osasi lukea rivien välistä sinne varovasti piilottamani vihjeet, ja kysyi lopulta suoraan niin luontevasti, että sain vastatuksi ”kyllä”. Nyt minulla on lähete psykiatriselle puolelle, odotan puhelua sieltä. Iltapäivällä kävin vielä kirjastossa, löysin koko tukun kirjoja joista joko on jotain hyötyä tai sitten ei. Mutta kokeiluhan ei mitään maksa… siunattu lippalakki! Nyt tuntuu siltä että ehkä tästä joskus vielä parannutaan. Pelottaa tietenkin niin penteleesti... mutta enää ei ainakaan tarvitse taistella yksin.