Häpeä ja roskapussi

Onpas höhlää... mies ja tytär ovat poissa kintuista tänään, keittiö on yksin minun ja olen saanut leipoa ja kokata kerrankin juuri sitä mitä lystään. Olin tohkeissani: vihdoin pääsen kokeilemaan sitä rasvatonta piirakkapohjaa, josta olen haaveillut pitkään. Leivoin myös leipää ja sämpylää. On ihanaa kokeilla uutta, kun ei tarvitse pelätä epäonnistumista: jos menee pieleen niin heittää vain tyynesti menemään - siitäkin saa jonkinlaista tyydytystä, kun nakkoo ruokia roskiin. Ja ennenkaikkea ei tartte hävetä, kestää sitä nöyryytystä mikä tulee jos toinen näkee että en olekaan täydellinen, en osaa, en pysty. Vaikka se toinen olisi oma perheenjäsen, se jonka kanssa on sovittu että vastamäissä myös... miksi minun on niin vaikeata luottaa? Miksi minun aina pitää hävetä niin paljon? Vai pitääkö minun? Miehen mielestä ei tarvitse, mutta mistä se sen tietää, eihän se näe kuinka rumaa on siellä missä minun mieleni harhaa. Saastainen, saastainen, saastainen. Minä olen siihen niin helvetin kyllästynyt. Minä en jaksa enää jaksaa, en viitsi enää viitsiä. Minä haluan olla vaan, täysi nolla vaikka, kunhan ei enää tarvitse leikkiä niin perkeleen hyvää. Miten se Dostojevski sanoikaan... "ja ennen kaikkea älkää hävetkö niin kauheasti, sillä siitä juuri kaikki johtuukin." Tule tänne Dostojevski, vie minun sieluni ulos pimeydestä tai vie ainakin roskapussi, se jossa on ne epäonnistuneet ruuat.

Mutta niistä ruuistahan minun piti ruikuttaa. Eivät ne edes kunnolla epäonnistuneet, niin että voisi heittää koko homman lekkeriksi ja saada kunnon naurut. Niitten synti on paljon pahempi: keskinkertaisuus! Eli siis se että ne vain eivät maistu juuri miltään, eivät niin taivaallisille ainakaan kuin niiden fantasioissani piti. Sekin on ongelma: kun vihdoin sallii itsellensä ruokaa ja jopa herkkuja niin sen pitäisikin sitten olla ihan überhyvää. Odotukset on niin korkealla että eihän sellaiseen minun kokkaustaidolla kyetä, budjetista nyt puhumattakaan. Ja sitten petytään, plus että taas on lisää syytä halveksia itseään ja Hävetä. Saastainen. Voi rakas Fedja-setä! Tulisit nyt jo, ottaisit syliin ja silittäisit! Ehkä jopa tulisin vastaan...

P.S. Naurusta enemmän tuonnempana. Sillä taistelussa häpeää vastaan ei kukaan ole uskollisempi taistelutoveri kuin hävytön, röyhkeä, hullunlailla tuulta vasten raikuva nauru...